General Lore

Tämä topic sisältää Edge of Resonance kamppanjan Lorea. Tietoa tänne tulee sitä mukaan kun tarina etenee.



Liñheart

Liñheartin kuningaskunta on yksi multikulttuurisimmista kansakunnista Myrian mantereella. Sen valtaistuimella istuu Elchion III, ihmishallitsija Elchion suvun kolmannesta polvesta. Liñheartin provinssit ovat Mullehan, Selt, Vie’Er, Gillois ja Dhri’Im. Liñheartin kuningaskunta on yksi tuoreimmista kuningaskunnista, vain 300 vuotta sitten se syntyi Seltin ja Vie’Erin provinssien yhdistyessä Liñen provinssien, Mullehanin ja Gilloisin kanssa. Muutama vuosikymmen tästä nykyisin autioitunut Dhri’Imin provinssi lisättiin kuningaskunnan suojaksi lännen autiomaan hirviöitä vastaan.

Liñheartin keskeisiä kaupunkeja on:
- Auspice (kuninkaan linna)
- Truestin (pääkaupunki)
- Meddaul
- Ol’Iddera
- Chantasia
- Portroys
- Fliez

Liñheart on hyvin vapaamielinen yhteisö, lainsäädäntö on löyhempi moniin vanhempiin kuningaskuntiin verrattuna, mutta rankaisumenetelmät ovat yhtä ankaria elleivät ankarampia kuin muilla. Liñheart katsoo hyvällä kaikkia uusia voimia kunnes toisin todistetaan, ja kuningaskunta tunnetaankin yhtenä niistä harvoista yhteiskunnista joka hyväksyy necromantian avoimen harjoittamisen. Liñheartilla ei ole tunnettuja vihollisia mutta huhuja kuningas Elchion II salamurhasta yleensä osoittavat naapuri Chalmnarbin ja Tiestoenén kuningaskuntiin. Huhutaan myös että tuo salamurha olisi saattanut olla seurausta kuninkaan asettamista vapauksista necromancereille.

Liñheart hyväksyy kaikkien jumalien palvonnan ja ei estä myöskään näiden pyhättöjen rakentamista. Tätä kuitenkin muuttaa se ettei temppeleitä ole luvallista rakentaa kaupunkeihin. Jumalille tarkoitettuja pyhättöjä löytyykin paljon kaupunkien ympäristöstä ja pienemmistä kylistä. Syynä temppelittömiin kaupunkeihin on kaupankäynnin edistäminen. Liñheart on suuri jalokivien, hopean, saven, silkin ja viinien tuottaja, sekä tarjoaa suurta hallintaa liki kaikilla tietotaidon osa-alueilla. Koko manner tietää että Truestinin läpi kulkee valtaosa mantereen kullasta, vaihtaen omistajaa ja olomuotoaan. Kuningaskunnan pääkaupunki on liki koko mantereen kaupankäynnin kehto. Muut Liñheartin kaupungit eivät poikkea tästä paljolti. Tästä johtuen on tämän kuningaskunnan kaupungeissa täysin erilainen rakennuskaava muihin kuningaskuntiin ja niiden kaupunkeihin verrattuna. Tästä listasta poikkeaa kuitenkin Chantasia. Seltin provinssin liittyessä osaksi kuningaskuntaa ehtona oli, ettei vanhaa kaupunkia muovattaisi uuteen kaavaan. Tuolloin tapahtuneen yhdistymisen myötä kaikki muut tuolloin muodostuneen Liñheartin kaupunkien kaavat muutettiin palvelemaan uutta tarkoitustaan, toimimaan Myrian kaupankäynnin kehtona.

Dhri’Im

Läntisen erämaan vartijat, aavikon hirviöiden metsästäjät. Dhri’Im oli vahva sotilas yhteiskunta Liñheart’in kuningaskunnan kupeessa. Tämän pienen provinssin tehtävä oli suojella kuningaskuntaa suurelta erämaalta joka avautui länteen, ja niiltä hirviöiltä mitä nuo hiekka dyynit asuttivat. Työ oli raskasta ja vaati täyttä omistautumista. Siitä huolimatta että kaikki Liñheartissa tiesivät suuresta työstä mitä Dhri’Imin sotilaat tekivät, ei heitä pidetty suuressa kunniassa silloin kun he saapuivat muihin provinsseihin ja niiden kaupunkeihin. He olivat vahvoja ja monien taisteluiden kovettamia, ihmiset pelkäsivät heitä. Ymmärtäväisyys puuttui molemmilta osapuolilta ja Dhri’Imin sotilaat päättivätkin tyytyä olemaan omilla maillaan, etsimään kaiken tarpeellisen provinssin sisältä.

Tutkiessaan maitaan tarkemmin sotilaat löysivät luolaston jonka seinämät hohtivat metalleista, tarjoten heille mahdollisuuden tuottaa terästä heidän omaan käyttöön, aseisiin ja työkaluihin. Kaivoksia syvemmälle tutkiessaan löydettiin myös kultaa ja hopeaa. Uskotaan että Garl Glittergold, yksi jumalista, luotettava vartija, oli antanut nämä metalli esiintymät Dhri’Imin sotilaille palkkiona hyvästä työstä kuningaskunnan turvaamiseksi. Dhri’Imin sotilaat olivat kuitenkin jo niin vastahakoisia tekemään yhteistyötä tai kauppaa muiden provinssien kanssa että he säilöivät kaiken kultansa maanalaisiin holveihin turvaan. Moni kauppias muista provinsseista janosi päästä tekemään kauppaa noista jalometalleista, mutta Dhri’Im ei suostunut edes neuvottelemaan asiasta. Näin hiljalleen vainoharhaisuudestaan Dhri’Im alkoi rakentaa uutta muuria myös itään, Liñheartin kuningaskuntaa vastaan.

Tämä tapahtui yli 100 vuotta sitten, ja nykyään ei ole enää yhtään tiedettyä Dhri’Imin sotilaan jälkeläistä jäljellä. Liñheartin kuninkaallinen armeija hyökkäsi satapäisinä joukkoina ja surmasivat joka ikisen kultaa puolustavan sotilaan, joka vielä hiljattain oli ollut yksi tuon kuningaskunnan suojelijoista. Kun viimeinenkin Dhri’Imin sotilas oli kukistettu, julisti Kuningas Elchion Dhri’Imin kullat kuuluvaksi Liñheartin kuningaskunnalle. Mutta kun kuninkaan miehet menivät tutkimaan kaivosta, oli se kuihtunut. Kulta- ja hopeasuonet olivat poissa, raudasta ei tietoakaan. Garl Glittergold oli ottanut takaisin mitä hän oli vartijoille lahjoittanut.

Edward Durant

Durant on yksi Heironeouksen ylipapeista, ja puheiden mukaan vahvin kaltaisistaan. Poikkeuksellisena muista Endurant, kuten hänen lempinimensä kertoo, on noussut asemaansa veristä tietä pitkin. Oikeutetun Sodan nimissä Durant taisteli itsensä yhdeksi ylipapeista, tuhoten matkallaan kymmeniä demoneita ja muita pahuuden ruumiillistumia.

Chantasian maineikkaasta kaupungista kotoisin oleva, vahvan oikeudenmukaisuuden omaksunut nuorukainen ei koskaan osannut olettaa mitä hänen tulevaisuutensa pitäisi sisällään. Hän oli ollut Heironeouksen temppelissä apupoikana niin pienestä kuin pystyi muistamaan. Temppeli oli ottanut hänet huostaansa hänen jäädessä orvoksi jo pian syntymänsä jälkeen. Hänen vanhemmistaan temppeli ei osannut pojalle kertoa. Hänet kasvatattiin kovassa kurissa temppelin pappien teettäen hänellä niin paljon töitä kuin poika vain pystyi tekemään. Monet sivustaseuraajat kavahtivat pappien tekoja, mutta papit korjasivat tilanteen kertomalla totuuden. Edward vaati itselleen mahdollisimman paljon fyysistä työtä ja vetosi Heironeouksen opetuksiin kunnioituksesta elämän pelastamisesta. Pitkään yrittivät papit rauhoitella poikaa mutta luopuivat siitä huomatessaan sen olevan hyödytöntä. Poika oli kuin tehty raatamaan koko olemuksellaan.

Ollessaan 17-vuotias, Edward halusi siirtyä erääseen pienempään temppeliin töihin lähellä Phontoysin kylää. Hän kertoi papeille ennusmerkkeistä jotka näyttivät hänelle että hän olisi suuri apu tuolle pienemmälle temppelille joka oli pitkän matkan päässä kaikista kaupungeista. Niin paljon kuin temppelin papit olivatkin jo tottuneet pojan raatamisen tuomaan helpotukseen, he suostuivat lopulta pojan ehdotukseen. Hyvästellessään temppelin väen pojan mielessä pyöri oikea syy hänen lähtöönsä. Se oli tuon temppelin ylipapin veljentytär Nigia. Temppelin pappien riveissä oli useita naisia, eikä Edward ollut koskaan kiinnittänyt heihin eriävää huomiota. Mutta nuori Nigia oli saanut hänen sydämensä takomaan sotarummun lailla. Sen jälkeen kun tuo nuori papitar tyttö oli käynyt saattueineen heidän temppelillään, ei Edward ollut saanut unta saati ruoka maistunut. Hänen piti päästä tuohon temppeliin töihin missä ihanainen Nigia palveli Heironeousta.

Tuo iloinen ja rakkauden siivittämä matka kuitenkin päättyi mitä kamalimmin. Edwardin päästyä näköetäisyyden päähän temppelistä havaitsi hän että se oli ilmiliekeissä öistä taivasta vasten. Hänen sydämensä hypähti ja hän alkoi juosta niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Sen mitä hän tuolla pienen temppelin pihamaalla näki tai koki, ei voida tarkaksi kertoa. Seuraavana aamuna muutama maalaispoika näkivät palaneen temppelin matkallaan Phontoysiin. He ryntäsivät pihamaalle löytäen vain nuoren miehen makaamassa tajuttomana keskellä rikkoutunutta suihkulähdettä. Kysellessään Edwardilta mitä oli tapahtunut, poika vastasi heille vain: "Pahuus. Pahuus tapahtui."

Tuosta päivästä eteenpäin kerrotaan Edward Durantin kulkeneen ympäri Myrianin manteretta, ja monien kaupunkien kaduilla pystyttiin kuulemaan hänen uroteoistaan bardien ja trubaduurien laulujen sekä tarinoiden kautta. Hänen maineensa alkoi kantautua myös kaikkiin Liñheartin kolkkiin, myös Chantasian temppeliin. Sankaritarinat Endurantista olivat alkaneet.

Nyt 25 vuotta on kulunut tuosta kohtalokkaasta yöstä ja Durant istuu Truestinin Heironeouksen temppelin ylipapin tuolissa, vieläkin odottaen mahdollisuutta hyvittää tappion jonka hän koki 17-vuotiaana.

Ai & Kabel

Kun historia oli vielä nuori ja Liñheartin kuningaskunnastakaan ei tiedetty vielä mitään, asutti Myrian manteretta kansakunta joka nykyään tunnetaan nimellä Regiilit. Tuota suurta kansaa johti yksi mies, Kabezelroza, yleisemmin tunnettu nimellä Kabel. Hän oli sotaisa mies ja olikin alistanut kaikki lähi alueiden kansakunnat tahtoonsa, joko pelolla tai raa'alla voimalla. Hän oli pelätty mutta arvostettu mies. Kabel määräsi tuhansia kyvykkäitä miehiä matkaamaan hänen kansakuntansa rajojen ulkopuolille etsimään heimoja ja yhdyskuntia joiden maat hän voisi sitten sotimalla valloittaa. Tarina kertoo että hänen henkilökohtainen armeijansakin oli tuhat miehinen.

Kabel ei pitänyt neuvonantajia, mutta sitäkin enemmän hän uskoi hengen miehiin. Hänellä oli suuria määriä maageja ja ennustajia joiden puoleen hän kääntyi aina ennen taisteluja tai jonkin ongelman ilmetessä. Kertaalleen hänelle tuotiin nuori tyttö joka vaikutti pelokkaalta nähdessään miehen josta hän oli varmasti kuullut kaameita tarinoita. Hänen tuonut mies kertoi, palkkion toivossa, tytön näkevän tulevaisuuteen. Mies palkittiinkin ruhtinaallisesti ja Kabel otti tytön hoviinsa. Kabel ei voinut malttaa mieltään ja jo tuona iltana hän lähestyi tyttöä, vaatien tätä kertomaan hänen tulevaisuutensa. Tyttö kertoi pelon kangistmana ettei pystyny tekemään sitä tahtonsa voimin. Kabel raivostui tytön väitöksiin ja määräsi hänet kidutettavaksi kunnes hän kertoisi hänelle hänen tulevaisuutensa.

Tyttöä kidutettiin koko yö, ja Kabel seurasi koko ajan vieressä odottaen ennustustaan. Kun tytön voimat viimein antoivat periksi ja Kabel oletti hänen jo kuolleen, nousi tytöstä käheä, kaikuva ääni. "Tekosi takia sinusta tulee mahtava, tarpeeksi voimakas jotta voit hallita koko maailmaa. Kaikki mahti on sinun käsissäsi. Kukaan ei mahda sinulle mitään. Mutta juuri kun olet sen saavuttanut, sinä tuhoudut. Sinut tuhotaan ja maailma on ensimmäistä kertaa turvassa vallanjanoltasi."

Tämän kuultuaan Kabel alkoi raivoissaan ravistella tyttöä ja vaatia selvyyttä hänen selityksiinsä, mutta turhaan. Tyttö oli kuollut.

Vuosia kului ja Kabel alkoi olla jo yli neljättä kymmenettä. Hän edelleen laajensi valtakuntaansa, eikä yhdestäkään ulkomaalaisesta heimosta ollut hänelle vastusta. Silti hänen mielessään pysyi tuon tytön sanat. Hän oli kirjoituttanut sen satoja kertoja, käskenyt tuhansien oppineiden selvittämään sen hänelle. Mutta kaikki oli silti yhtä epäselvää kuin se oli ollut sinä päivänä kuin tuo ennustaja tyttö kuoli. Kaikki oli vieläkin samalla tavalla. Vain hän oli vanhentunut, ja se häntä huoletti.

Kabelilla oli maailman herruuden lisäksi toinenkin intohimo, hänen nuorempi siskonsa Ai. Tyttö oli häntä 17-vuotta nuorempi ja erittäin kaunis. Toisin kuin veljensä hän oli rakastettu kaikkien puolesta. Kabel oli himonnut siskoaan jo vuosikymmenen kunnes hän oli viimein päättänyt ottaa tahtonsa käytäntöön. Hän maaritteli siskonsa linnansa kellariin, jonne hän oli rakennuttanut huoneita joista ei kukaan tiennyt mitään. Ne jotka joskus olivat tienneet olivat kaikki kuolleet. Maanalla, pimeässä hän tarrasi siskostaan ja kamppaili hänet maahan kunnes hän ei enää jaksanut vastustaa väkivahvaa veljeään. Kabel otti siskonsa vastoin hänen omaa tahtoaan. Kerrotaan että tuosta hetkestä lähtien sudet ulvovat aina Ain tuskasta.

Kun Kabel oli viimein saanut vuosikymmenen kestäneet halunsa purettua, katsoi hän siskoaan. Vaikka hän ei ollutkaan hallitsija kuten veljensä, oli hän suuresti arvostettu. Jos Kabelin teot tulisi ilmi voisi nousta kapina ja kansa nousta häntä vastaan. Niin vähän kuin Kabel välittikään kansalaisistaan, jotka hän olisi koska tahansa voinut teurastaa armeijoineen, ei hän halunnut ottaa riskiä. Hän tarrasi siskoaan kurkusta ja painoi kaikin voimin. Painoi ja katsoi pienempää siskoaan silmiin. Hän seurasi kuinka elo katosi hänen silmistään ja jättivät jäljelle vain elottoman, uskomattoman kauniin nuken. Vainoharha alkoi kuitenkin kalvaa hänen ajatuksiaan. Mitä jos joku löytäisi tämän huoneen. Aita yritettäisiin etsiä varmasti. Hän nousi seisomaan ja näki seinustalla nojaavan hilparin. Hän tiesi mitä hänen tuli tehdä. Hän otti hilparin ja paloitteli siskonsa 17:sta palaseksi.

Seuraavien päivien ajan oli linnan väki ymmällään. Linnan herra ja tämän sisko olivat olleet kadoksissa jo pitkään. Etsinnät eivät olleet edeenneet ollenkaan, kunnes eräs nuori mies ilmoitti varovasti että hän tiesi linnan alla olevista huoneista, joista kukaan muu kuin hallitsija ei tiennyt. Hän oli lapsena onnistunut hiipimään maan alle ilman että häntä huomanntiin ja oli nähnyt noiden huoneiden rakentamisen. Myöhemmin hän oli huomannut että kaikki rakentajat kuin vartijatkin jotka hän oli siellä nähnyt olivat kadonneet, ja tiesi että hänen tulisi pysyä hiljaa tiedostaan mikäli halusi elää. Nyt hän kuitenkin uskaltautui kertomaan tietonsa.

Tämän seurauksena sotilaat ja linnan väki rynnistivät maanalle ja huoneeseen johon poika heidät johdatti. Heidän yllätyksekseen he näkivät olennon joka muistutti ihmistä mutta sen naama oli vääristynyt, iho repaloitunut ja rappeutunut. Se kavahti heitä ja heidän soihtujaan. Olennon lisäksi ei huoneessa ollut kuin hilpari ja suuri määrä kuivunutta verta. Yhden vartijoista huomatessa olennon kantavan valtijas Kabelin kultaista kaulariipusta, olento liikahti nopeasti ja leikkasi vartijan kahtia hilparilla. Ennen kuin pelko edes ehti iske muihin oli olento jo tappanut kaikki huoneesta. Vain tuo samainen poika katsoi piilostaan kuinka tuo olento katosi paikalta.

Tuon päivän jälkeen ei koskaan enää kukaan nähnyt Kabelia tai hänen kaunista siskoaan. Kabelin rakentama valtakunta hiljalleen hajosi ja jakautui useisiin erillisiin valtakuntiin. Kabelia ei enää tunnettu suurena valtiaana joka yhdisti kansoja sodan kautta vaan hän oli demoni lasten saduissa ja pelokkeena. Taru kertoo että hän olisi syy moniin selittämättömiin, pahoihin tapahtumiin historian kulun aikana.

Eden

Kun historia oli vielä nuori ja nykyisiä kuningaskuntiakaan ei vielä ollut, asutti Myrian manteretta kansakunta joka nykyään tunnetaan nimellä Regiilit. Reliigit, johtajanaan mahtava Kabezelroza taistelivat jokaiseen ilmansuuntaan laajentaakseen valtakuntaansa ja kasvattaakseen armeijaansa. He olivat esi-historian suurin valtakunta, imettyään arvellusti yli 20 muuta maata itseensä.

Yksi noista kahdestakymmenestä maasta oli Remeria. Aavikon peittämä Remeria sisälsi vain yhden kaupungin, useiden pienten kylien lisäksi. Tuo kaupunki oli nimeltään Arlast. Kaupunki oli todella idyllinen suurine kivirakennuksineen, kauniine suihkulähteineen ja silmäähivelevien kauniiden veistostensa puolesta. Remerian kansa oli rauhaarakastavaa väkeä, toisin kuin lännessä päin asuvat Regiilit, joiden valloituksista kantautui tietoja tihein väliajoin. Kaupunkilaisten suurin pelko oli että tuo armeija vielä joskus saavuttaisi heidänkin rajansa.

Arlastissa asui muuan nuori nahkuri nimeltä Thunne. Hän oli erittäin hyväntuulinen ja mukava. Monet kylän nuorista neidoista viihtyivät hänen seurassaan ja asioivatkin usein hänen luonaan. Poika oli perinyt ammattinsa isältään joka menehtyi pitkällisen sairastelun jälkeen jouduttuaan scorpionin myrkyttämäksi. Thunnen äiti kuoli synnyttäessään pojan. Vaikkakin orrvoksi jäänyt, osasi Thunne nähdä elämän valoisana ja jaksoi jatkaa tulevaan hymyssä suin. Hän oli ovela keksimään vitsejä ja hauskoja tarinoita, ja monet niistä on periytynyt sukupolvien ajan vielä nykypäiväänkin.

Thunne oli eräs päivä ollut matkalla kaivolle, kaupungin ulkopuolelle. Oli toki kaupungissakin kaivoja, mutta hän nautti aavikon tyhjyydestä ja sen takia suosikin tätä vähemmän turvallista kaivopaikkaa. Tuona kertana hän joutui katumaan päätöstään sillä kaivon vierellä makasi nälkäinen dormian, suurikokoinen kissapeto. Thunne ei ollut varautunut kohtaamaan tuota eläintä jolla oli tunnetusti usean miehen voimat, joten hän säntäsi hätäisesti karkuun. Dormian hyökkäsi hänen peräänsä. Hiekka teki nopean liikkumisen todella raskaaksi ja melkein mahdottomaksi. Thunne käänsi päänsä ja näki kissapedon hyppäävän käydäkseen hänen kimppuunsa. Peto raapaisi poikaa olkapäästä tämän heittäytyessä maahan väistääkseen.

Thunnen olkapää vuosi verta pahasti hänen raahautuessa karkuun pedolta joka kääntyi jälleen häneen päin hyppynsä jäljiltä. poika kääntyi katsomaan taakseen ja näki kuinka peto lähti uuteen juoksuun häntä kohti. Hän jatkoi ryömimistä, kaapien käsillään hiekkaa minkä ehti. Silloin hänen kätensä osui johonkin. Mikä se oli, sillä ei ollut väliä. Thunne heilautti sitä vaistomaisesti dormianin suuntaan, toivoen sen jotenkin ihmeenkaupalla pelastavan hänet pedon kynsistä. Kaikesta huolimatta veri roiskui. Kun Thunne avasi silmänsä havaitsi hän olevansa yltäpäätä veressä, dormianin veressä. Kädessään hän piteli massiivista miekkaa joka hohti tummana aurinkoa vasten.

Hiukan sekavana tapahtumista Thunne palasi takaisin Arlastiin, mukanaan vettä ja miekka jonka hän oli vetänyt hiekasta. Hän palasi kojulleen ja istui alas miekka edessään. Se oli massiivisen kokoinen, huomattavasti isompi kuin miekat mitä hän oli nähnyt vartijoilla tai metsästäjillä. Miekka oli tummaa metallia, toisin kuin muut miekat jotka oli tehty pronssista. Tämä oli varmasti jokin muinaisista esineistä, joista Thunne oli kuullut kylän oppineilta. Hän kysyisi heiltä seuraavan kerran kun he tarvitsisivat hänen palvelujaan.

Seuraava yö kuitenkin herätti hänet naisen kiljumisen muodossa. Hän ryntäsi pian ulos ja näki kymmenkunta mustiin pukeutunutta sotilasta heiluttelevan miekkojaan ja huutelevan kielellä joka Thunnelle oli outo. He olivat lyöneet hengiltä muutaman vartijan ja ahdistelivat nyt nuorta naista. Thunne nappasi äkkiä tuon oudon miekan mukaansa ja ryntäsi hätistelemään sotilaita muualle. Hän huusi miehille, mutta nämä eivät tuntuneen ymmärtävän, tai välittävän. Hän huitaisi yhden suuntaan näyttääkseen olevansa tosissaan, mutta miekka ohjautuikin miehen kaulalle ja erotti tämän pään kehosta. Niin Thunne kuin miehetkin olivat yllättyneitä tästä. Yksi sotilaista ryntäsi pojan suuntaan ja hän heilautti refleksistä miekkaa hyökkääjää päin. Miekka osui rintaan ja lävisti sotilaan sydämmen. Thunne älysi tällöin ettei hän pitänyt kädessään mitään tavallista miekkaa ja itseluottamus valtasi hänen sisimpänsä. Kolmas sotilaista yritti hivauttaa poikaa miekallaan, mutta heidän teriensä kolahtaessa yhteen sotilaan miekan terä oli poikki.

Pian hiekkakadulla seisoi vain Thunne. Hänen jaloissaan oli makasi yksitoista kuollutta sotilasta. häneen ei ollut osunut yksikään terä. Hän seisoi paikallaan eikä koskaan ollut tuntenut itseään niin eläväiseksi. Mutta pian hänen ympärilleen kertynyt mutina sai hänet havahtumaan, regiileitä! Hän oli tappanut juuri yksitoista regiilien sotilasta. Se tarkoitti että he olivat tulossa. Tuhatpäinen tuhon aalto oli tulossa heidän kaupunkiaan kohti. Se tarkoittaisi että heidän yli marssittaisi, heidät kaikki tapettaisi. Silloin hän sai ajatuksen.

Seuraavana aamuna Thunne juoksi kaupunginjohtajien saliin. Hän kertoi hermostuneelle salinväelle että ensi yönä tulisi regiilien armeija ja marssisi tämän kauniin kaupungin yli. Hän sanoi että joka ikinen asukas tulisi pelastaa ja siirtää mahdollisimman kauas tästä kaupungista, turvaan. Kaupunginjohtajat eivät uskoneet Thunnea ennen kuin hän todisti edellisen yön todeksi tuomalla heille kaikkien yhdentoista sotilaan päät. Vielä ennen auringonlaskua oli kaupunki tyhjentynyt asukkaista. Vain yksi jalkapari käveli kaduilla, Thunne oli päättänyt jäädä. Hän aikoi kohdata koko armeijan yksin. Hän luotti siihen että saisi taisteltua regiilejä vastaan kunnes kaikki olisivat tarpeeksi kaukana aavikolla ettei heitä saataisi kiinni. Hän asettui odottamaan vihollisiaan.

Thunne odotti 7 päivää ja seitsemän yötä, kunnes viimein kahdeksantena yönä hän näki liikettä horisontissa. Regiilien armeija marssi kohti kaupunkia. Poika asettui armeijan ja kaupungin väliin. Sotilaiden ratketessa nauruun älytessään että poika aikoi asettua heitä vastaan, Thunne kävi taistoon. Hän huitoi miekalla niin nopeasti kuin pystyi, ja miekka ohjasi hänen huitomisensa täsmällisesti oikeisiin kohtiin, tiputtaen yhden sotilaan toisensa jälkeen. Yllättyneet sotilaat eivät tuntuneet löytävän mitään ratkaisua poikaa vastaan. Thunne taisteli armeijaa vastaan aamu aurinkoon asti, hänen kätensä olivat jo väsyneet ja hänen hengityksensä raskas. Tuolloin hän kuuli torven joka toi hänen mieleensä haaskalinnut jotka leijailevat väsyneen matkaajan yllä, odottean että tämä kuolee aavikon kuumuuteen. Sotilaat kavahtivat taaemmaksi ja heidän takaa käveli suuri kokoinen mies. Hänen kasvonsa oli tatuoitu, hiuksensa ajeltu. Pian Thunne älysi että hänen edessään seisoi itse Kabezelroza, regiilien hallitsija.

Thunne tiesi saavansa yhden tilaisuuden, vain yhden tilaisuuden lopettaa tämä kaikki. Yksi isku lopettaisi tämän armeijan etenemisen. Yksi isku pelastaisi hänen rakkaan ja kauniin kotikaupunkinsa. Vieläkö hänen käsistään olisi lyömään kerran, yhden kerran. Hän kohotti miekkansa hallitsijan puheista huolimatta, eihän hän edes voisi tietää mitä mies sanoi. Thunne hyppäsi Kabezelrozaa kohti ja heilautti miekkaa vihaisesti. Hän näki kuinka se liitäessään korjasi tiensä kohti regiilien hallitsijan päätä. Poika hymyili. Mutta hallitsija väisti ja otti kiinni pojan kädestä, taittoi ja otti miekan häneltä. Thunne oli kaatunut maahan ja katsoi kauhusta kankeana kun tuo iso mies kohotti miekan iskeäkseen sillä kuoliaaksi sen edellisen omistajan.

Tarina kertoo että Kabezelroza nylki Thunnen nahkan ja teki niistä miekalle uuden kahvan. Hän risti sen Edeniksi sillä se suojeli pientä lähdettä erämaassa parhaan kykynsä mukaan. Tuon jälkeen Eden oli Regiilien hallitsijan mukana minne tahansa hän menikin.